XXIV
"Kahden päivän kuluttua matkustin mitä parhaassa, levollisimmassamielentilassa, jätettyäni hyvästi vaimolleni.
"Piirikunnan keskuksessa oli aina työtä loppumattomiin, ja elettiinkuin aivan eri pikku maailmassa. Kahtena päivänä olin virastossakymmenen tuntia kumpanakin. Toisena päivänä tuotiin minulle virastoonkirje vaimoltani. Luin sen heti.
"Hän kirjoitti lapsista, sedästä, hoitajattaresta, ostoksista, jaohimennen, kuin aivan tavallisesta seikasta, että Truhatschevski olikäynyt tuomassa lupaamansa nuotit ja luvannut vielä soittaa, muttaettä hän oli kieltäytynyt.
"Minäpä en muistanut, että hän olisi luvannut tuoda mitään nuotteja; minusta oli näyttänyt, että hänen hyvästijättönsä tuona iltana olilopullinen, ja siksi tuo tieto vaikutti minuun epämieluisesti. Muttaminulla oli niin paljon puuhaa, etten joutanut ajattelemaan, ja vastaillalla, palattuani asuntooni, luin kirjeen uudelleen.
"Paitsi sitä, että Truhatschevski oli vielä käynyt kotonani minunpoissaollessani, tuntui kirjeen koko sävy sangen teennäiseltä.Mustasukkaisuuden hullu peto alkoi ärjyä häkissään ja yritti hypätäulos, mutta minä pelkäsin sitä ja työnsin kiireesti teljen oveneteen. 'Mikä inhottava tunne tämä mustasukkaisuus!' sanoin itselleni.'Mikä voi olla luonnollisempaa, kuin se, mitä hän kirjoittaa?'
"Menin vuoteeseen ja rupesin ajattelemaan huomisia toimiani. Minunon aina ollut vaikea saada unta näillä istuntomatkoilla oudoissapaikoissa, mutta nyt nukahdin sangen pian. Toisinaan, tiedättehän, herää yht'äkkiä kuin sähköiskuun. Heräsin sellaiseen ja joherätessäni ajattelin vaimoani, lihallista rakkauttani häneen,Truhatschevskia ja sitä, että heidän välillään on kaikki lopussa.Pelko ja viha ahdistivat sydäntäni. Mutta minä koetin ajatellajärkevästi. 'Mitä turhia', sanoin itselleni, 'eihän ole mitäänaihetta eikä ole ollutkaan mitään. Ja kuinka voinkaan niin halventaahäntä ja itseäni, että oletan jotakin sellaista! Mies, jota milteivoi pitää palkkasoittajana, tunnetusti luonteeton henkilö, jaarvossapidetty nainen, kunnioitettu perheenäiti, minun vaimoni!Järjetöntä!' niin tuntui yhtäältä. 'Miksi ei niin voisi olla?' tuntuitoisaalta. 'Miksi ei tässä olisi voinut olla samaa, yksinkertaista jakäsitettävää minkä vuoksi minä hänet nain, samaa, minkä vuoksi minäolen elänyt hänen kanssaan, sitä, mikä oli ainoaa häneltä haluamaanija mitä siis toisetkin halusivat, tuo soittajakin? Hän on naimaton, terve (muistan kuinka hänen hampaansa murskasivat kotletin rustoaja hänen punaiset huulensa ahnaasti painuivat viinilasin reunaan),kylläinen, muhkea mies, joka ei pitänyt itsellään muita sääntöjäkuin sen, että käyttäisi hyväkseen kaikkia tarjoutuvia nautintoja.Ja heitä oli yhdistämässä musiikki, hienostetuin himojen herättäjä.Mikä voi häntä pidättää? Ei mikään. Kaikki, päinvastoin, houkutteleehäntä. Vaimoni? Mikä hän sitten on? Sama salaisuus kuin hän ainaon ollut. En tunne häntä. Tunnen hänet vain eläimenä. Eikä eläintämikään voi eikä saakaan pidättää.'
"Vasta silloin muistin heidän kasvonilmeensä tuona iltana, kun heKreuzer-sonaatin jälkeen soittivat erään intohimoisen, en muistakenen säveltämän, kerrassaan siivottomuuteen saakka aistillisenkappaleen. 'Kuinka saatoinkaan lähteä?' ajattelin, muistaessaniheidän kasvonsa. 'Eikö ollut aivan selvää, että kaikki tapahtuiheidän välillään sinä iltana? Ja saatoinhan nähdä, että jo sinäiltana he molemmat, ja varsinkin vaimoni, hiukan häpesivät sitä, mitäheidän välillään oli tapahtunut. Muistan hänen heikon, surumielisen, autuaallisen hymynsä hänen pyyhkiessään hikeä punehtuneiltakasvoiltaan, kun menin pianon luo. He jo silloin välttivät katsomastatoisiinsa ja vasta illallispöydässä, kun hän kaasi vaimolleni vettä,he katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät tuskin huomattavasti.'Muistin kauhistuen tuon heidän silmäyksensä ja tuskin huomattavanhymynsä, jonka sattumalta olin äkännyt. 'Asia on selvä', sanoiminulle ääni sisimmässäni, ja toinen ääni sanoi heti aivan toista:'hullu päähänpisto, eihän se voi olla mahdollista.' Minua alkoikammottaa pimeässä, raapaisin tulta, ja minua alkoi melkein pelottaapienessä keltaisella paperoidussa huoneessani. Sytytin savukkeen ja, kuten tavallista kun pääsemättömästi harhailen selvittämättömienristiriitojen sokkelossa, aloin polttaa; poltin savukkeen toisensajälkeen tylsyttääkseni mieleni tajuamasta ristiriitoja.
"En päässyt uneen koko yönä ja kello viiden aikaan, kun en voinutenää kestää jännitystä, nousin, herätin ovenvartijan, joka palveliminua, ja lähetin hänet noutamaan hevosia. Piirineuvostoon lähetinkirjelipun, jossa ilmoitin, että kiireelliset asiat vaativat minualähtemään Moskovaan, ja pyysin määräämään jonkun neuvoston jäsenistäsijaani. Kello kahdeksan nousin rattaille ja lähdin".
