XXIII
"Lienee tarpeetonta mainita, että olin sangen turhamainen; elleimeidän elämässämme olisi turhamainen, ei voisi elääkään. Niinpäryhdyn sunnuntaina mielihalulla tekemään valmistuksia päivällistäja musiikki-illanviettoa varten. Ostin itse kaikenlaista tavaraapäivällisiksi ja kävin kutsumassa vieraat.
"Kello kuudeksi olivat vieraat saapuneet; hänellä oli hännystakkija mauttomat briljanttinapit. Hän käyttäytyi luontevasti, vastasikaikkeen kiirehtien, hienosti hymyillen myöntämisen, ymmärtämisenmerkiksi, tiedättehän, tuohon erikoiseen sävyyn, ikäänkuin kaikki, mitä teette tahi sanotte, olisi juuri sitä, mitä hän oli odottanut.Kaiken, mikä hänestä oli tapojen vastaista, panin nyt mielihyvinmerkille, koska kaikki se luonnollisesti rauhoitti minua ja osoitti, että hän oli vaimoni nähden siksi alhaisella asteella, ettei vaimoni, kuten hän oli sanonut, voinut laskeutua niin alas. En antanutmustasukkaisuuden ruveta kiusaamaan itseäni. Ensiksikin olin joliiaksi siitä kärsinyt, ja minun täytyi saada hengähtää; toiseksitahdoin uskoa ja uskoinkin vaimoni vakuutteluihin. Mutta vaikka enollutkaan mustasukkainen, niin oli käytökseni häntä ja vaimoanikohtaan kuitenkin hieman teennäistä, ja päivällisen kestäessä jaalkuillan aikana, ennenkuin soitto oli alkanut, minä yhä vielätarkkasin heidän liikkeitään ja katseitaan.
"Päivällinen oli kuten ainakin päivällinen, ikävä, teennäinen.Soitto alkoi jotenkin aikaisin. Muistan tämän illan kaikkiyksityistapaukset: muistan kuinka hän toi viulunsa, avasi laatikon, nosti peitteen, jonka joku nainen oli ommellut hänelle, otti viulunja alkoi virittää. Muistan, kuinka vaimoni istuutui teeskennellynvälinpitämättömin ilmein, jonka avulla hän, kuten huomasin, koettisalata pelkoaan – etupäässä soittotaitonsa vuoksi, – pianonääreen. Sitten alkoi tavanmukainen a-sävelen soinnuttaminen,näppäileminen viululla, nuottien asetteleminen. Muistan vielä, kuinkahe katsahtivat toisiinsa, vilkaisivat kuulijoihin, sanoivat sittenjotakin toisilleen, ja soitto alkoi. Truhatschevski veti ensimäisetsoinnut. Hänen kasvoilleen tuli vakava, tuima, miellyttävä ilme, jakuunnellen viulunsa ääntä hän varovasti näpäytteli kieliä sormillaan.Piano vastasi. Soitto alkoi…"
Posdnishev vaikeni ja päästi useita kertoja peräkkäin omituisiaäännähdyksiään. Aikoi taas jatkaa, mutta tuhautti nenäänsä japysähtyi taas.
"He soittivat Beethovenin Kreuzer-sonaatin", jatkoi hän sitten."Tunnetteko sen ensimäisen presto-osan? Tunnetteko?" kiljaisi hän."Ooh!.. Se on jotakin kauheata, tuo sonaatti. Ja erittäinkin tämäosa. Ja musiikki yleensä on jotakin hirveätä! Mitä se on? En käsitä.Mitä on musiikki? mitä se tekee? ja miksi se tekee sitä, mitä setekee? Sanotaan, että musiikki vaikuttaa sieluun ylentävästi. Lorua, valhetta! Se vaikuttaa kyllä, vaikuttaa voi, – puhun itsestäni, – mutta ei suinkaan mieltäylentävästi. Se ei ylennä, ei alennamieltä, vaan ärsyttää. Kuinka teille sanoisin? Musiikki saa minutunohtamaan itseni, todellisen asemani; musiikin vaikutuksen alaisenaminusta tuntuu, kuin tuntisin sellaista, mitä oikeastaan en tunne, ymmärtäisin, mitä en ymmärrä, voisin mitä en voi. Selitän sen siten, että musiikki vaikuttaa kuin haukotus, kuin nauru: minua ei nukuta, mutta kuitenkin haukottelen, katsoessani haukottelevaa; ei ole millenauraa, mutta nauran kuullessani naurettavan.
"Se, musiikki, siirtää minut heti, silmänräpäyksessä siihensieluntilaan, jossa on ollut se, joka musiikin on säveltänyt.Minä sulaudun häneen sieluineni ja siirryn yhdessä hänen kanssaansieluntilasta toiseen; mutta miksi niin teen, en tiedä. Mutta se, joka on säveltänyt, sanokaamme Kreuzer-sonaatin – Beethoven – hänhän tiesi, miksi hän oli sellaisessa sieluntilassa; se tilapakotti hänet tiettyihin toimiin, ja senvuoksi sillä tilalla olihäneen nähden tarkoitus, mutta minuun nähden ei mitään. Ja siksipämusiikki vain ärsyttää, mutta ei johda tulokseen. Soitetaansotilasmarssi, sotilaat marssivat sen tahdissa, musiikki on tehnyttehtävänsä; soitetaan tanssimusiikkia, minä tanssin, musiikki ontehnyt tehtävänsä; lauletaan messu, nautin herranehtoollisen, siinäkin musiikin tarkoitus on täytetty; mutta tässä on vainkiihoitus, mutta sitä, mihin musiikki kiihoittaa, ei tapahdu. Jasiksi musiikin vaikutus toisinaan on niin kauhea. Kiinassa musiikinharjoittaminen on valtion asia. Ja niin täytyykin olla. Kuinkavoidaan sallia jokaisen, joka tahtoo, hypnotisoida toisen tahimonia ja sitten tehdä heille mitä haluaa? Ja pahinta on, että tuohypnotisoija voi olla ensimäinen tielle osuva irstailija! Hirveä asesellaisen ihmisen käsissä.
"Sopiiko esim. Kreuzer-sonaatti, sen ensimäinen presto, soitettavaksivierashuoneessa, jossa on naisia avokaulaisissa puvuissaan. Kappalesoitetaan, sille taputetaan käsiä, sitten istutaan syömään jäätelöäja puhumaan uusimmista juoruista! Sellaisia kappaleita sopii esittääainoastaan vakavissa, juhlallisissa tilaisuuksissa ja silloinkuin on edellytyksiä sellaista musiikkia vastaavalle toiminnalle.Silloin on soitettava ja tehtävä sitä, mihin musiikki innoittaa.Mutta tuollainen aikaan ja paikkaan soveltumaton energian ja tunteenesiinmanaaminen, tunteen, joka ei pääse missään ilmenemään, sevaikuttaa väkisinkin tappavasti. Ainakin minuun tämä kappale tekikauhean vaikutuksen; olin keksivinäni aivan uusia tunteita, uusiamahdollisuuksia, joista en ollut siihen saakka mitään tiennyt. 'Kasnäin: aivan toisin kuin ennen ajattelin ja elin, aivan toisin', olinkuulevinani äänen sanovan sisimmässäni. Mitä tuo uusi oli, jonkahavaitsin, sitä en voinut selvittää itselleni, mutta tunsin suurtailoa tuon uuden tajuamisesta. Kaikki ympärilläni olevat henkilöt, niiden joukossa vaimoni ja Truhatschevskin, näin aivan toisessavalossa.
"Preston jälkeen he soittivat ihanan, mutta sangen tavallisen, mitäänuutta sisältämättömän andanten typerine muunnelmineen ja perin heikonfinaalin. Sitten he vielä vieraiden pyynnöstä soittivat Ernstinelegian ja muita pikkukappaleita. Kaikki sangen hyvää musiikkia, mutta sen aikaansaamaa tunnelmaa ei voinut verratakaan äskeiseen.Kaikki se tapahtui ensimäisen tunnelman taustalla.
"Mieleni oli keveä ja hilpeä koko illan. En ollut milloinkaan nähnytvaimoani sellaisena kuin sinä iltana. Hänen loistavat silmänsä,hänen vakava, arvokas ilmeensä soiton kestäessä ja jonkinlainenheltyneisyytensä, hänen vieno, surumielinen, autuaallinen hymynsäsenjälkeen kuin he olivat lopettaneet! Minä näin tämän kaiken, muttaen ajatellut sen merkitsevän muuta kuin että hän oli tuntenut samaakuin minäkin, että hänellekin oli kuvastunut ikäänkuin uusia tähänsaakka salassa olleita tunteita.
"Ilta oli kulunut hauskasti, ja vieraat tekivät poislähtöä.Truhatschevski, tietäen että minun oli kahden päivän kuluttuamatkustettava istuntoon, sanoi hyvästellessään, että toivoi taasMoskovaan saapuessaan voivansa viettää yhtä hauskoja hetkiä kuin tänäiltana. Siitä saatoin päättää, että hän ei katsonut voivansa käydämeillä minun poissaollessani, ja olin siitä hyvilläni.
"Huomasimme, että koska en palaisi ennen hänen lähtöään, emme enäätapaisi toisiamme.
"Ensi kerran puristin vilpittömästi mielissäni hänen kättään ja kiitinhäntä hauskasta illasta. Vaimolleni hän ikäänkuin sanoi lopullisestijäähyväiset. Heidän hyvästelynsä näytti minusta täysin luonnolliseltaja kaikin puolin säädylliseltä. Kaikki oli käynyt erinomaisesti.Olimme molemmat, vaimoni ja minä, erittäin tyytyväiset iltaamme".