XVI
"Mainitsitte lapset. Kuinka kauheasti valehdellaankaan lapsista!Lapset ovat jumalan siunaus, lapset ovat ilo. Valettahan tämä on! Seon ollut totta joskus, mutta nyt siinä ei ole totuuden rahtuakaan.Lapset ovat vaiva eikä mitään muuta. Useimmat äidit sen kyllätuntevatkin ja toisinaan huomaamattaan sen suoraan myöntävätkin.Kysykää useimmilta äideiltä meidän varakkaiden luokassa, ja hevastaavat teille, etteivät tahdo saada lapsia, pelosta että heidänlapsensa sairastelisivat ja kuolisivat, eivätkä tahdo imettää, jos joovat synnyttäneet, jotta eivät kiintyisi niihin ja sitten kärsisi.Nautinto, jonka lapsi heille tuottaa suloillaan, kätösillään, pikkujaloillaan, koko pienellä ruumiillaan, on vähäisempi kuin pelko, jota he tuntevat, puhumatta lapsen sairastumisesta tahi kuolemasta,jo yksin sairastumisen ja kuoleman mahdollisuudestakin. Punnittuaanetuja ja haittoja he huomaavat, että haitat ovat painavammat, jasenvuoksi lapsen saaminen ei ole toivottavaa. He sanovat tämänsuoraan, arvelematta, luulen, että nuo tunteet johtuvat heissärakkaudesta lapsiin, hyvästä ja kiitettävästä tunteesta, jostahe ylpeilevät. He eivät huomaa, että he niin puhuen suorastaankieltävät rakkauden ja vahvistavat vain oman itsekkyytensä. Hetuntevat vähemmän nautintoa lapsen suloista kuin kärsimystä pelostasen puolesta, ja siksi ei saa tulla lasta, jota he rakastaisivat. Heeivät uhraa itseään rakastetun olennon hyväksi, vaan tuon rakastetunolennon oman itsensä hyväksi.
"Onhan selvää, ettei sellainen ole rakkautta, vaan itsekkyyttä. Muttakätemme ei kohoa tuomitsemaan heitä, varakkaiden perheiden äitejä,kun muistaa mitä kaikkea he kärsivät lasten terveyden vuoksi meidänherraselämässämme, kiitos jälleen lääkärien. Kun muistan vain, vielänytkin, vaimoni elämän ja tilan ensi aikoina, kun meillä oli kolme, neljä lasta, kuinka niiden hoito vei hänen kaiken aikansa, hänenkaikki ajatuksensa, niin aivan kauhistun! Elämämme ei suorastaanollut elämää. Se oli alituisen vaaran uhkaa, siitä pelastumista, uusivaara, taas epätoivoisia ponnistuksia ja uudelleen pelastuminen, – tuntui kuin olisi ollut uppoavassa laivassa. Toisinaan minusta tuntuituo kaikki tahalliselta, siltä kuin hän olisi vain ollut olevinaanhuolestunut lasten voinnista, voidakseen pitää minut vallassaan.Sehän oli niin houkuttelevaa, sillähän hän sai kaikki kysymyksetratkaistuiksi oman mielensä mukaisesti. Minusta näytti joskus siltä,että kaikki, mitä hän näissä tapauksissa teki ja puhui, oli ennakoltaharkittua ja tarkoituksellista. Mutta niin ei ollut, hän kärsi itsesanomattomasti ja vaivasi itseään alinomaan lasten tähden, heidänterveydestään ja sairauksistaan. Se oli hänelle kidutus ja minullesamoin. Ja muutahan hän ei voinut. Sillä kiintymystä lapsiin,eläimellinen tarve ruokkia, helliä, suojella heitä hänellä kylläoli, kuten useimmilla naisilla, mutta hänellä ei ollut sitä, mikäoli eläimillä, – mielikuvituksen ja harkinnan puutetta. Kana eiole peloissaan siitä, mitä voi tapahtua sen poikaselle, ei tiedäniitä kaikkia tauteja, jotka voivat käydä siihen käsiksi, ei tiedäniitä keinoja, joilla ihmiset luulevat voivansa suojella taudeiltaja kuolemalta. Kanalle lapset eivät ole mikään vaiva. Se tekeepoikasilleen sen, mikä sille on ominaista ja hauska tehdä; lapsetovat sille ilo. Kun kananpoika alkaa sairastaa, on emon huolenpitosangen rajoitettua: se lämmittää ja ruokkii poikastaan. Ja sentehdessään se tietää tekevänsä kaiken, mikä on tarpeen. Jos poikanenkuolee, ei se kysele itseltään, miksi se on kuollut, mihin mennyt,se kaakattaa jonkun aikaa, sitten herkeää, ja elämä jatkuu entiseentapaan. Mutta niin ei ole laita meidän naisparkojemme ja minunvaimoni. Puhumattakaan siitä, että hän aina ajatteli tauteja, mitenparantaa niitä, kuinka kasvattaa lapset, hän joka puolelta kuuli jaluki mitä erilaisimpia ja alituisesti vaihtuvia sääntöjä. Näin onruokittava, tällä; ei, ei sillä tavoin, ei sillä, vaan näin; miten onpuettava, juotettava, kylvettävä, kävelytettävä, vietävä ulkoilmaan, – siitä kaikesta me, hän varsinkin, saimme joka viikko uusiasääntöjä. Aivankuin vasta eilispäivänä olisi ruvettu synnyttämäänlapsia, ja jos ruokimme toisin, kylvetimme toisin, tahi toiseenaikaan kuin säännöt määräsivät ja lapsi sairastui, niin syyllisiäolimme me, koska olimme menetelleet toisin kuin olisi pitänytmenetellä.
"Näin, kun lapset olivat terveinä. Sekin jo oli vaiva. Mutta kunsattui sairaus, niin silloin oli tietenkin suorastaan helvetti.Uskotaan, että tauti voidaan parantaa ja että on olemassa sellainentiede ja sellaisia ihmisiä – lääkärit, – he kyllä tietävät. Eivätkaikki, vaan parhaat heistä tietävät. Lapsi sairastuu, ja niin onlöydettävä tämä, paras, se joka voi pelastaa, ja silloin lapsi onpelastettu; mutta ellet löydä sitä lääkäriä tahi jos asut toisessapaikassa kuin hän, silloin lapsi on hukassa. Niin ei uskonut yksinvaimoni, niin uskovat kaikki hänen piirinsä naiset, ja joka taholtahän kuulee vain tätä: Jekaterina Semjonovnalta kuoli kaksi lasta, kunei ajoissa kutsuttu Ivan Saharitshia, mutta Maria Ivanovnan vanhimmantyttären Ivan Saharitsh paransi, ja Petrovit menivät tohtorinneuvosta ajoissa asumaan hotelleihin ja jäivät henkiin, tahi eivätmenneet – ja lapsetpa kuolivat. Ja näillä oli heikko lapsi ja hematkustivat tohtorin neuvosta etelään, ja lapsi pelastui. Onko siisihme, että hän kärsi ja tuskaili koko elämänsä, kun lasten henki, joihin hän oli eläimellisesti kiintynyt, riippui siitä, että hänsaisi ajoissa tietää, mitä Ivan Saharitsh siitä tahi tästä asiastasanoo! Ja mitä Ivan Saharitsh sanoisi, sitä ei tiedä kukaan, vähimminkaikista hän itse, koska hän sangen hyvin tietää, ettei hän tiedämitään eikä voi mitään auttaa, vaan metkuilee vain miten sattuu, jotta ihmiset vain eivät lakkaisi uskomasta, että hän tietää jotakin.Jos vaimoni olisi ollut täydellisesti eläin, ei hän olisi tuskaillut; jos hän olisi ollut täydellisesti ihminen, olisi hän uskonut Jumalaanja puhunut ja ajatellut kuin uskovaiset ja rahvaan naiset: 'Herraantoi, Herra otti, Herran kättä et voi välttää.' Hän olisi ajatellut, ettei yhdenkään ihmisen, ei siis hänen lapsensakaan, elämä ja kuolemaole ihmisten vaan yksin Jumalan vallassa, eikä hän silloin olisituntenut tuskaa siitä, että hän olisi kyennyt estämään lastensasairastumisen ja kuoleman, mutta ei ollut sitä tehnyt. Hänelleoli asema seuraava: on olemassa hentoja, lukemattomille vaaroillealttiita heikkoja olentoja. Näitä olentoja kohtaan hän tunteeintohimoista, eläimellistä kiintymystä. Senlisäksi nämä olennot ovatuskotut hänen hoiviinsa, mutta samalla niiden varjelemiskeinot ovathäneltä salattuja ja aivan vieraiden ihmisten tiedossa, joilta voisaada apua ja neuvoja vain suuresta maksusta eikä aina siitäkään.
"Eikö siitä jo kärsisi? Hän kärsikin alati. Tuskin olimme ehtineetrauhoittua jonkun mustasukkaisuuskohtauksen tahi riidan jälkeen jayrittäneet taas hengähtää, lukea, ajatella hiukan, ryhtyä johonkintoimeen, kun samassa ilmoitetaan, että Vasjaa oksettaa, tahiMashalla on nenävuoto, tahi Andrjushalla rohtumaa, ja niin on rauhataas lopussa. Mihin juostava, minkä tohtorin luo, mihin sairaseristettävä? Alkavat ruiskeet, kuumeenmittaamiset, lääkkeet, lääkärinkäynnit. Eikä tämä kaikki vielä ennätä loppua, kun jo on uusi häiriöedessä. Meillä ei ollut mitään tyyntä, vakaantunutta perhe-elämää,elimme ainaisessa kuviteltujen tahi todellisten vaarojen pelossa. Jasellaistahan on nykyään elämä useimmissa perheissä. Minun perheessänise vain ilmeni erikoisen räikeänä. Vaimoni oli lapsirakas jaherkkäuskoinen.
"Lapset eivät siis suinkaan tehneet elämäämme paremmaksi, nekerrassaan myrkyttivät sen. Senlisäksi niistä, lapsista, tuli meilleuusi eripuraisuuden aihe. Siitä alkaen kuin lapsia tuli ja mitäsuuremmiksi ne kasvoivat, sitä useammin juuri lapset olivat sekäriidan välineenä että esineenä. Eikä vain riidan esineenä, vaantaisteluaseinammekin, me ikäänkuin taistelimme toisiamme vastaan – lapsilla. Meillä oli kummallakin lemmikkimme – aseemme. Minätappelin tavallisimmin Vasjalla, vanhimmalla, ja vaimoni Lisalla.Mutta sitä mukaa kuin lapset varttuivat ja heidän luonteenpiirteensäkävivät selviksi, tulikin heistä liittolaisia, joita kumpikinkoetimme kosiskella puolellemme. He kärsivät siitä kauheasti, poloiset, mutta meidän alituinen sotatilamme ei antanut meille aikaaruveta ajattelemaan heitä. Tytär oli minun liittolaiseni, vanhinpoika, joka oli vaimoni näköinen, hänen lemmikkinsä, oli useinvihamielinen minua kohtaan."
