XX
"Sellaista oli vähän ennen loppua.
"Välillämme vallitsee jonkinlainen aselepo, eikä ole mitään syytä sitärikkoa; satun mainitsemaan, että jokin koira on näyttelyssä saanutmitalin. Vaimoni väittää: ei mitalia, vaan kiitoslauseen. Riitaalkaa. Tarraudumme asiasta toiseen, syydämme soimauksia: 'tiesihäntuon, aina sama juttu', 'minä siis valehtelen!..' Tunnen että taasalkaa kauhea riita, jolloin tekisi mieli tappaa itsensä tahi hänet.Tiedän, että se heti alkaa, ja pelkään sitä kuin tulta, ja siksitahtoisin hillitä itseni, mutta kiukku valtaa koko olemuksen. Hän – samassa, vieläkin pahemmassa tilassa, sinkauttaa takaisin jokaisensanani, antaen niille valheellisen merkityksen; jokainen hänensanansa huokuu myrkkyä; mihin hän tietää kipeimmin koskevan, sinnehän survaisee. Jatkuu – kiihtyy. Huudan: 'vaikene!' tahi jotakinsentapaista. Hän ryntää ulos huoneesta, juoksee lastenhuoneeseen.Minä koetan pidättää häntä sanoakseni sanottavani loppuun ja tartunhänen käsivarteensa. Hän teeskentelee tuntevansa kipua ja huutaa:'lapset, isänne lyö minua!' Minä huudan: 'älä valehtele!' – 'Eikätämä ole ensimäinen kerta!' huutaa hän tahi jotakin samantapaista.Lapset juoksevat hänen luokseen. Hän rauhoittaa heitä. Minä sanon:'älä teeskentele!' Hän: 'sinä näet kaikessa vain teeskentelyä; sinätapat ihmisen ja sanot sitten että hän teeskentelee. Nyt ymmärränsinut. Sitä sinä vain tahdotkin!' – 'Kunpa läkähtyisit siihenpaikkaan!' huudan minä. Muistan vielä, kuinka kauhistuin sanottuaninuo hirveät sanat. En olisi voinut ajatellakkaan voivani päästääsuustani niin kauheita, raakoja sanoja, ja ihmettelen, kuinka tulinne sanoneeksi. Sanoin ja juoksin työhuoneeseeni, heittäydyin sohvalleja aloin polttaa. Kuulen hänen menevän eteiseen ja valmistautuvanuloslähtöön. Kysyn: 'minne menet?' Hän ei vastaa. 'Menköön vaikkahiiteen', sanon itsekseni, palatessani työhuoneeseen, menen taasenpitkäkseni ja sytytän savukkeen. Mieleeni tulee tuhansia erilaisiasuunnitelmia, miten kostaa hänelle, miten päästä hänestä, ja kuinkasovittaa kaiken ja järjestää, kuten mitään ei olisi tapahtunut.Ajattelen, poltan, poltan. Ajattelen lähteä pois hänen luotaan, paeta, matkustaa Amerikkaan! Joudun niin pitkälle, että ajattelen, kuinka pääsen hänestä eroon ja kuinka ihanalta se tuntuu, kuinka otantoisen, kauniin naisen, aivan uuden. Pääsen siten, että hän kuolee, tahi siten, että otan avioeron, ja mietin, kuinka sen tekisin. Näen, että kuljen harhapoluilla, että ajattelen muuta kuin mitä pitäisiajatella, mutta, jotten näkisi ajattelevani tarpeettomia, siksipoltan.
"Mutta kodissa kulkee elämä rataansa. Luokseni tulee kotiopettajatar, kysyy: 'missä rouva on? milloin tulee?' Palvelija kysyy: 'onkokatettava teepöytä?' Menen ruokasaliin; lapset, varsinkin vanhimmat,Lisa, joka jo ymmärtää asioita, katsovat minuun kysyvästi, pahansuovasti. Juomme teen vaitiollen. Häntä ei vielä kuulu. Niinkuluu koko ilta – hän ei ole tullut, ja kaksi tunnetta vuorotteleesielussani: suuttumus häneen siitä, että hän kiusaa minua ja lapsiapoissaolollaan, joka päättyy siihen, että hän kuitenkin taas palaa,ja pelko siitä, että hän ei tulekaan ja tekee jotakin itselleen.Tahtoisin mennä etsimään häntä. Mutta mistä? Hänen sisarensa luotako?Mutta olisihan tyhmää mennä kysymään. Olkoon Herran huomassa. Jos häntahtoo kiusata, niin kiusaantukoon itsekin. Hän kai vain odottaakin, että tulisin häntä hakemaan. Ja seuraavalla kerralla on vieläkinpahempaa. Mutta ellei hän olekaan sisarensa luona, vaan tekee tahi joon tehnyt jotakin itselleen!.. Kello lyö yksitoista, kaksitoista.En mene makuuhuoneeseen – tyhmäähän olisi yksin maata ja odottaa – vaan paneudun pitkäkseni siihen, niissä olen. Tahdon tehdä jotakin, kirjoittaa kirjeen, lukea, mutta en voi mitään. Istun yksinänityöhuoneessani, kiusaudun, suututtelen, kuuntelen. Kolme, neljä – hän on yhä poissa. Aamupuolella nukahdan. Herään – hän ei ole tullut.
"Kaikki kotona käy tavallista kulkuaan, mutta kaikki ovat neuvottominaja katsovat minuun kysyvästi ja moittivasti, arvellen kaikenjohtuneen minusta. Ja minussa taistelevat keskenään suuttumus siitä,että hän kiusaa minua, ja levottomuus hänen tähtensä.
"Kello yhdentoista tienoissa aamulla tulee hänen sisarensa hänenlähettämänään. Alkaa tavallinen laulu: 'hän on kauheassa tilassa.Mitä tämä oikeastaan on? Mutta eihän mitään ole tapahtunut!' Puhunhänen mahdottomasta luonteestaan ja vakuutan, etten ole tehnyt mitään.
"'Mutta eihän asia voi näilleenkään jäädä', sanoo sisar.
"'Hänen asiansa, eikä minun', selitän. 'Minä en astu ensimäistäaskelta. Jos tuli ero, niin erotaan.'
"Kälyni poistuu toimittamattomin asioin. Olin urheasti sanonut, ettenastu ensimäistä askelta; mutta kun hän oli mennyt ja minä tulinhuoneestani ja näin lapset surkeina, peloissaan, olin jo valmisastumaan ensimäisen askeleen. Tekisin sen mielellänikin, mutta entiedä miten. Taas kävelen, tupakoin, juon aamiaispöydässä viinaa javiiniä – ja pääsen siihen, mihin itsetiedottomasti pyrin: en näeasemani typeryyttä, mielettömyyttä.
"Kello kolmen tienoissa hän tulee. Ei puhu mitään nähdessään minut.Ajattelen, että hän on leppynyt, alan puhua, että kiihdyin hänensoimauksistaan. Hänen ilmeensä on yhä jäykkä ja hirveän kiusaantunut,ja hän sanoo, ettei tullut selityksille, vaan ottamaan lapsetmukaansa, ja ettemme voi elää yhdessä. Sanon, etten minä olesyyllinen, vaan että hän saattoi minut raivoihini. Hän luo minuunankaran, ylpeän katseen ja sanoo: 'Älä puhu enempää, sinä kadut.'Sanon hänelle, etten kärsi ilveilyä. Silloin hän kirkaisee jotakin, josta en saa mitään selvää, ja juoksee omaan huoneeseensa. Avainkilahtaa: hän on lukinnut oven. Kolkutan – ei vastausta, ja poistunkiukuissani. Puolen tunnin kuluttua Lisa syöksyy itkien luokseni.'Mitä? Onko tapahtunut jotakin?' – 'Äidin huoneesta ei kuulu mitään.'Menemme. Tempaisen ovesta kaikin voimin. Salpa oli työnnetty huonostikiinni, ja molemmat ovenpuoliskot lentävät auki. Menen vuoteen luo.Vaimoni makaa hervottomana, alushameisillaan ja pitkävartiset kengätjalassa. Pöydällä oli tyhjä opiumipullo. Saamme hänet virkoamaan.Kyyneliä ja taas sovinto. Ei sovintoa: kummankin sielussa on yhäentinen viha toistaan kohtaan ja lisänä tämän viimeisen synnyttämäkatkeruus, jonka kumpikin panemme toisemme tiliin. Mutta täytyyhäntämä jotenkuten lopettaa, ja niin jatkuu elämä taas entiseentapaansa. Ja sellaisia ja sitäkin pahempia riitoja oli lakkaamatta, joskus kerran viikossa, toisinaan kerran kuussa, väliin joka päivä.Yhä samanlaista. Kerran otin jo ulkomaanpassin – riitaa oli kestänytkaksi päivää. Mutta sitten taas puolinainen selittely, puolinainensovinto – ja minä jäin."
