XVIII
"Niin, minä aina kiihoitun", alotti hän. "Olen ajatellut paljon.Katsantokantani on moneen seikkaan nähden muuttunut, ja kaikentahtoisin kertoa. No niin, muutimme kaupunkiin. Kaupungissaonnettomien ihmisten on helpompi elää. Kaupungissa ihminen voi elääsatavuotiaaksi, eikä siellä huomata, että hän aikoja sitten onkuollut ja maatunut. Ei ole aikaa tutkistella itseään, aina on niinpaljon huolehtimista. Asiat, seuraelämä, terveys, taiteet, lastenterveys, niiden kasvatus. Milloin on otettava vastaan tämä tai tuovieras, mentävä tuon tai tämän luo, milloin käytävä katsomassa tätätai kuulemassa tuota. Sillä ainahan kaupungissa on joka hetkelläjoku kuuluisuus, toisinaan kaksi tai kolmekin yht'aikaa, joita eimillään ehdolla sovi jättää näkemättä tahi kuulematta. Milloin onparanneltava itseään, tätä tahi tuota, milloin on puuhaa opettajista,läksynvalmistajista, kotiopettajattarista, ja kuitenkin elämä ontyhjää tyhjempi. Sellaista elämää me vietimme – emmekä kärsineetniin paljon yhdyselämästämme. Sitäpaitsi oli ensi aikoina hauskaapuuhaa – sijoittuminen uuteen kaupunkiin, uuteen asuntoon, ja matkatkaupungista maalle ja maalta kaupunkiin.
"Niin elimme yhden talven, ja toisena talvena sattui tapaus, kenellekään huomaamaton, joka näytti sangen mitättömältä, mutta jokalopuksi johti siihen, mitä sitten tapahtui.
"Vaimoni oli sairas, ja lääkärit kielsivät häneltä synnyttämisen janeuvoivat keinon. Minua se inhotti. Taistelin sitä vastaan, muttahän piti ajattelemattomalla itsepintaisuudella puoliaan, ja minämyönnyin; sian-elämän viimeinen puolustus – lapset – oli riistettymeiltä, ja elämä kävi entistä saastaisemmaksi.
"Mushikalle, työmiehelle, lapset ovat tarpeellisia; vaikkakin hänen onvaikea elättää niitä, niin ne ovat kuitenkin tarpeen, ja siksi hänenaviollisilla suhteillaan on puolustus. Mutta meille, 'ihmisille',joilla on lapsia, ovat enemmät lapset tarpeettomia, ne tietävät lisäähuolia, menoja, uusia kanssaperillisiä, ne ovat vaivaksi. Meidänsian-elämällemme ei ole minkäänlaista puolustusta. Me joko estämmekeinotekoisesti lasten sikiämisen tahi pidämme niitä onnettomuutena, varattomuuden seurauksena, mikä on vieläkin saastaisempaa.
"Puolustusta ei ole, mutta me olemme langenneet niin siivosti, ettemmevoi käsittää mitään puolustusta tarvittavan.
"Suurin osa nykyistä sivistyneistöä harjoittaa tätä siveettömyyttä,tuntematta mitään tunnonvaivoja.
"Eikähän tunnonvaivoja voinutkaan olla, koska meidän oloissamme eimitään omaatuntoa olekaan, paitsi, jos niin voi sanoa, yleisenmielipiteen ja rikoslain omaatuntoa. Mutta niitähän ei loukata, kumpaistakaan: yleisen mielipiteen vuoksi en tarvitse arkailla, kaikkihan niin tekevät – niin Maria Pavlovna kuin Ivan Saharitsh.Ja miksi saattaa maailmaan kerjäläisiä tahi riistää itseltäänmahdollisuus ottaa osaa seuraelämään? Ei myöskään ole mitään syytäarkailla rikoslain vuoksi tahi pelätä sitä. Raa'at rahvaantytötja sotamiesten vaimothan ne vain heittävät lapsia lammikkoihin jakaivoihin, heidät tietenkin on teljettävä tyrmään, mutta meillähänkaikki tapahtuu hyvissä ajoin ja siivolla tavalla.
"Niin elimme taas kaksi vuotta. Lääkäriheittiöiden neuvoma keinoalkoi nähtävästi vaikuttaa: vaimoni pulskistui ja kaunistui kuinkesän viimeinen kauneus. Hän tunsi sen ja huolehti itsestään. Häneentuli jonkinlaista uhmaavaa kauneutta, joka kiihdytti ihmisiä.Hän oli kolmikymmenvuotias, synnytyksestä vapaa, hyvinsyötettyja ärtynyt nainen täydessä voimassaan. Hänen olemuksensa saattoimiehet rauhattomiksi. Kun hän liikkui miesten joukossa, kiintyiväthäneen kaikkien katseet. Hän oli kauan aikaa paikoillaanseissyt, syötetty ajohevonen, joka on päästetty suitsista.Suitsia ei ollut minkäänlaisia, yhtä vähän kuin sellaisia onyhdeksälläkymmenelläyhdeksällä sadasta naisesta meidän piirissämme.Ja minä tunsin että minuakin pelotti."
